19 syyskuuta 2016

Rakkaus on raskasta

Kävin viime viikonloppuna laivalla kavereiden kanssa. Istuimme pubissa kun viereeni istahti aivan soossikännissä oleva poika, joka kysyi ensimmäisenä olemmeko varattuja? Ajattelin että helpommalla pääsisin kun vastasin pienellä valheella ja sanoin että joo, ollaan kaikki varattuja. Poika mongersi aikansa jotain ja heitti ilmoille huomion jonka olen tiedostanut jo monta kertaa: "Oletteko huomanneet, että parisuhteessa olevat ihmiset tulee laivalle nussimaan, ja sinkut joilla olisi se mahdollisuus ei ikinä saa ketään." Aikalailla tuolla tavalla hän asian ilmaisi, vaikka en kommenttia ihan sanasta sanaan muistakkaan. Totesin hänelle vaan kovaan ääneen, AAMEN!

Jäin kuitenkin miettimään asiaa näin jälkikäteen varsinkin kun  tänään sattumalta pinterestissä eteeni tuli varsin osuva lainaus: "Look at the shit we're calling love these days". Nimenomaan. Päätin iskeä kuvan instagammiin ja kommentoida kuvan alle näin: "En jaksa enää uskoa että on olemassa sellaista rakkautta mitä olen rakkauden luullut olevan. Surullista, mutta totta. Eikä tarvitse edes kokea itse todetakseen tätä, vaan riittää seurata sivusta."

Mielessäni toivoin, että tämä herättäisi jonkinlaista keskustelua... mutta näin jälkikäteen ajateltuna ehkä instagram ei ole se paras väylä keskustella tälläisestä aiheesta. Sen takia päätinkin purkaa ajatuksiani pitkästä aikaa tänne blogin puolelle.

"En jaksa enää uskoa, että on olemassa sellaista rakkautta mitä olen rakkauden luullut olevan"
. - Onpas se katkera, se ei selkeästi ole vaan löytänyt sitä oikeaa. - on varmasti yksi ajatuksista mikä nousee ensimmäisenä tuosta mieleen.  Ehkä niin, ehkä en ole löytänyt sitä oikeaa. Tai ehkä sitä oikeaa ei edes ole olemassakaan. Tuota kuvaa julkaistaessa en ajatellut kuitenkaan rakkautta katkerasta näkökulmasta, vaan lähinnä vain pettyneenä.

Olen aina ollut romantikko ja ajatellut että vielä jonain päivänä tapaan ihmisen, jonka myötä ymmärrän miksi hommat ei toiminut kenenkään toisen kanssa - jep, tämäkin on netissä laajalti pyörivä lainaus, mutta silti varsin voimakas ajatus mitä olen miettinyt. Viime aikoina olen kuitenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta, että ehkä olenkin vain yliromantisoinut kaiken leffojen ja muun humpuukin takia ja todellisuus onkin ihan toinen. Tämä yliromantisointi on myös johtanut siihen, että minua aina lopulta sattuu.

Rakkaus on vain tietynlainen välittämisen, kiintymyksen ja ystävyyden muoto, mutta se suuri ja mahtava Rakkaus mitä minä pidän rakkautena ei ole vain olemassa. 

Koska minun rakkaudessa ei petetä. Pettäminen tuntuu olevan nykyään jotenkin niin luonnollista, että sen haittavaikutuksia ei edes enää ajatella. Mitä tapahtuu paikassa x, jää paikkaan x. Tarkoittaako tämä sitä, että voi rakastaa ja silti touhuta muuta paikassa x - koska se on merkityksetöntä? Jos se on niin merkityksetöntä, niin miksi sitä sitten pitää tehdä? Tai vaihtoehtoisesti jos suhde on niin huono, niin olisiko fiksumpaa lähteä siitä pois ja sitten vasta touhuta mitä huvittaa?  Minä tiedän, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia, mutta joskus on hyvä vähän kärjistää.

Miksi se on ok asia, jos siitä toinen ei saa koskaan tietää? Eikö se kolise jossain syvällä rinnassa? Tai sitten päästään taas siihen ajatukseen, että jos se ei kolise, niin pitäisikö miettiä uudelleen miksi suhteessa ollaan. Rakkaudesta? Ja paskat. Elämässä ei myöskään pidä vain tyytyä.

Matkustin viime viikolla bussilla Lappeenrantaan. Katselin ensitreffit alttarilla uusinta tuotantokautta ja rintaa alkoi puristamaan, kurkkua kuivaamaan ja nenä vuotamaan. Kyse ei ollut mistään siitä, mitä sarjassa tapahtui. Vaan yleisesti ajatus rakkaudesta ja siitä että "etsitään jollekkin elämänkumppani" sai kyynelkanavani aukeamaan.  

Minä haluan rakkautta. Minä en halua rakkautta. 
Ympäristö on myrkyttänyt Rakkauden.

Kun sanotaan ne kolme sanaa, sen täytyy tarkoittaa jotain. Sitä ei vaan lipsauteta vahingossa suusta kun joku asia tuntuu hyvältä ja ihanalta. Niiden sanojen taakse liittyy myös vastuuta. Vastuuta jota harva tuntuu ymmärtävän.

Tuntuu että kuulun nykyään siihen pienen pieneen marginaaliin, joka vielä puolesta puhuu aidon rakkauden puolesta ja haluaa uskoa siihen. En vaan tiedä, että kuinka kauan. Kuinka monta pettymystä pitää kohdata, että lakkaa välittämästä ja uskomasta?

Keskustelin alkuvuodesta paljon rakkaudesta erään henkilön kanssa. Ensimmäiset ajatukset mitkä muodostin rakkaudesta oli: "Rakkaus on tuskaa ja ahdistusta". Sitähän se tuntuu enimmäkseen olevan, ainakin minulle. Minun elämäni on rakkausrintamalla ollut lähdinnä sarja surkeita sattumia, mutta en ole siltikään koskaan lakannut uskomasta siihen että vielä jonain päivänä... Juuh. Nyt vaan jotenkin alkaa tuntua, että ehkä pitäisi vaan lakata ajattelemasta rakkautta jotenkin niin suurena ja ihanana juttuna. Ehkä se on vaan tuntemus joka tulee ja menee silloin kun sitä huvittaa, ja sen jälkeen sitä on turha enää yrittää etsiä - ainakaan samasta henkilöstä. Rakastutaan, petetään, erotaan ja siirrytään seuraavaan. Unohdetaan rakkaus, tai ainakin Minä rakastan sinua - sanojen taustalla oleva vastuu. 

Paskat kaikesta. Paskat rakkaudesta. 



Okei. Ehkä mä olen vähän katkera, surullinen ja pettynyt. Toivon kuitenkin että tätä lukiessa edes joku herää miettimään toimintaansa ja yleisesti käsitettä rakkaus.

Onko aitoa rakkautta turha enää haikailla?



"Kyllä sä vielä löydät jonkun - mäki löysin Juha-Petterin."
-Hei, se sun Juha-Petteri on juuri se, joka kävi laivalla taas vähän nussimassa.



3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En usko, että kaikille välttämättä löytyy "sitä oikeaa", mutta uskon kyllä rakkauteen. Joillain vaan käy tuuri, niinkuin minulla. Ei se haikailu silti turhaa ole; se ettei itse voittanut Lotossa ei tarkoita sitä, etteikö kukaan voittaisi.

En sano että kyllä säkin vielä löydät jonkun, koska se ei ole varmaa. Mutta se on, että aitoa rakkautta on olemassa. Sen löytämistä voi edesauttaa se, että opettelee ensin aidosti rakastamaan itseään.

Mirette kirjoitti...

Anonyymi: Ehkä se surullisuus piilee vaan siinä, että sitä aitoa rakkautta tuntuu olevan niin vähän nykyään. Mä nään pettämistä koko ajan kaikkialla, ja se on saanut mulle sellaisen olon että kannattaako enää yrittää tai haluta sitä, koska _kaikki_pettää ja mikään ei kestä... mutta joo, ei pitäisi olla niin pessimistinen. Aina on poikkeuksia, ja oikeasti ONNEKSI NIIN. En mä vielä toivoa menetä :)

Ja joo, toi että pitäisi rakastaa itseään on kyllä taas oma prosessi. Ehkä juuri sen takia ei tunnu kiinnostavan juuri ketään. Tai sitten jos kiinnostaa, se ei halua mua :( Raskasta.

epeli kirjoitti...

Oon itse myös jo aika kauan sitten todennut, että sellaista rakkautta mitä mä haluaisin, en tuu koskaan saamaan. Ehkä se mun "fantasiarakkaus" on vähän vinksahtanutta, myönnetään. Toisaalta en onneksi kuuluu niihin ihmisiin, jotka odottaa että parisuhde on vuosi vuoden perään jotain helvetin ihmeellistä ilotulitusta ja se toinen näyttää jatkuvasti joltain kiiltokuvalta.
Musta tuntuu että toi ympäriinsänussiminen nykyään johtuu just siitä että ihmiset odottaa ihan liikaa parisuhteilta. Kaikkea saa haluta ja toivoa, mut tyypit ei tajua että jos haluaa pitää kipinän ja muun kiinnostuksen yllä omassa suhteessaan niin sen eteen pitää itsekin tehdä jotain.
Itse oon aika lailla luovuttanut viimeisimmän eron seurauksena. Ei jaksa kiinnostaa enää, päin vittua kaikki menee joka tapauksessa.