06 tammikuuta 2013

Vuosikatsaus 2012

Tämä vuosi on ollut aika rankka. On tapahtunut paljon asioita, jotka on saanut tämän pienen pään pohtimaan elämän tarkoitus ja sen tulevaa suuntaa. 

Tammikuussa luokseni saapui elämäni täysin mullistanut otus: Tyyne. Muistan tuijottaneeni Tyyneä -  tuota omituista ruttuista palloa - sängyn reunalta kauhuissani kun se nukkui. Mietin hiljaa, että mitä minä olinkaan oikeasti tehnyt. Ottanut vihdoin koiran, jota olen halunnut siitä asti kun 18-vuotiaana muutin omilleni. Ja aidosti pohdin, että tulenko oikeasti koskaan rakastamaan sitä yhtä paljon kun olin/olen rakastanut äitini koiraa. No, meni päivä ja tajusin että ei se ole lähdössä mihinkään... ei kukaan ole ottamassa sitä minulta pois. Se on nyt oikeasti minun. Ja siitä asti olen tuntenut välillä hieman epätoivoistakin kiintymystä rakkaaseen hauveliini. Se on tärkein. Välillä tärkeämpi kuin oma hyvinvointini. Tiesin jo koiraa ottaessa, että elämä tulee muuttumaan, enkä kadu päiväkään. Sosiaalinen elämäni, joka loppujen lopuksi oli muutenkin aika nollissa.. väheni vain miinus vitoseen. Tyyne on ihana ja maailman mahtavin koira.

Toukokuussa neljän vuoden parisuhteeni päättyi ikävissä merkeissä. En jaksanut enää ja sydämeni oli lohduttoman pirstaleina. Tai voisiko sanoa näin, että en vain tuntenut enää mitään, loppujen lopuksi en edes surua. Nousin kuitenkin yllättävän nopeasti jaloilleni. Se kertoi minulle, että päätös oli oikea ja väistämätön.  

Pikkuhiljaa elämä alkoi maistua ja olin tulevaisuudesta toiveikas. Minulla oli hyvä olla yksin ja en kokenut olevani yksinäinen. Minulla oli edessä vihdoin pitkä palkallinen kesäloma. Eniten nautin siskon ja veljen kanssa tehdystä Sulkava-reissusta, jossa Tyyne sai juosta villinä ja vapaana. Tosin, sen psyko-omistaja koko ajan pelkäsi että käärme puree sitä tai että se hukkuu.... mutta muuten ihan kiva.

Kesälomani viimeisenä päivänä sain soiton, että lehti lopettaa. Minulla ei ole enää töitä.  Menin hysteeriseen paniikkiin ja yritin keskellä Sulkavan korpea selata mollia gprs-mokkulalla. Lopulta totesin, että mun on nyt ihan pakko päästä kotiin, että voin aloittaa työnhaun.  Meni viikko, ja palasin työpaikalleni. Tuli tiedoitus, että työt jatkuvatkin - mutta ei tiedä kuinka kauan aikaa sillä "Mitään ei ole vielä päätetty". Pakka alkoi rakoilla ja ihmiset alkoivat sairastella. Minä myöskin. Pää kävi raskaaksi ja oli vaikea olla. Kaksi ja puoli kuukautta tein töitä nolla-motivaatiolla. Se, että ympärillä olevat ihmisetkin olivat niin ahdistuneita, pahensi vain asiaa ja olisin vain halunnut olla kotona. Lopulta tuli päätös, että työt loppuu ja saatiin asialle vihdoin päätös.  

Pommitin työhakemuksia vähän joka suuntaan. Pakko saada jotain. Takaraivossa takoi vain ajatus, että en tule selviämään, jos en saa rahaa. Maksan jo nyt asunnostani enemmän kuin olisi yksin varaa. Vihdoinkin tärppäsi ja sain kutsun kahteen työhaastatteluun. Toinen paikka oli "oman alan töitä" ja toinen oli myyjän pesti myymäläpäällikön kakkosena. Sain ekan työn, johon menin haastatteluun mutta toisessa haastattelussa en päässyt jatkoon.
Olin onnellinen tietysti siitä, että sain vihdoin töitä. Nyt kuitenki riemu on tasaantunut kun osa-aikaisen työn arki on pamahtanut niskaan. Vapaa-aikaa ei ole, ja jos sitä on, se menee Tyynen kanssa. Rytmi on muuttunut ja tuntuu että olisin koko ajan töissä. Myös tulot ovat muuttuneet erittäin merkittävästi pienemmäksi. Stressaan koko ajan enkä saa öisin unta kun päässä pyörii asioita.

Kuukausi sitten sain kuulla eräästä unelma-asunnosta. Punavuoressa, kaksio. Juuri täydellinen minulle ja Tyynelle. Asunnosta oli kerrottu vain kahdelle, minulle ja yhdelle toiselle. Olimme kumpikin sopivia kandinaatteja, joten asia arvottiin. Minä hävisin. Ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen itkin itseni uneen ja heräsin siihen, että itku jatkui aamulla. Olin täysin murtunut ja niin pettynyt. Se, että olisin saanut asunnon, olisi muuttanut koko minun tämän hetkisen elämän. Olisin vihdoin päässyt pois Vantaalta. Ihmisten ja ystävieni lähelle.Olisin vihdoin ollut kaiken keskellä. Ei, täällä mä olen vieläkin. Vantaalla. Laahustan verkkarit survottuna kumisaappaisiin viisi kertaa päivässä samaa kävelyreittiä Tyynen kanssa ja näytän spurgulta. Samat nyrpeät valittajamummot kyttää ikkunasta.Tuntuu että tukehdun tänne.

Nyt olo on ollut pari päivää kuin haamulla. Olen väsynyt. Olen niin väsynyt pettymään. Tässä on välissä ollut myös muutamia muita juttuja, turhia lupauksia. Pieniä onnen kipinöitä, jotka on sammunut ja muuttunut tuhkaksi..Olen taas vetäytynyt entistä enemmän kuoreeni ja menettänyt luottamuksen muutamiin ihmisiin. Onneksi olen myös tänä vuonna tutustunut muutamiin huipputyyppeihin ja saanut niistä hyviä ystäviä. 

Toivon vaan että tästä vuodesta tulee parempi. Pitäisi vain ensin päättää, mitä oikein edes enää haluan. Ja miten saan kerättyä lisää energiaa, että pääsen tästä sumusta eroon että voin alkaa tekemään asioille jotain. Niin, ja voisivathan ne asiat olla huonomminkin. Niitä kun miettii, omat ongelmat ja murheet tuntuvat aika pieniltä. Tämä oli vain tämmöinen pieni avautuminen.
Ja ehkä vielä joskus...
Loppuun vielä tämä ♥ 
Rakennan kotini yksin, parannan minäni yksin 
Pakotan pitämään itseni koossa 
En ole se surkea rätti jonka sydän on imetty kuiviin 
En rakenna sille kotiini huonetta

24 kommenttia:

Katri kirjoitti...

Hitsi, toivotaan, että tämä vuosi olisi paljon parempi!

Anonyymi kirjoitti...

ihana postaus ! Saanko kysyy oleks sun exän kanssa enää ollenkaan tekemisissä ?

veerra kirjoitti...

tsemii! Ja suosittelen lukemaan Salaisuus-kirjan, jos et oo viel lukenu, mulle ainaki oli tosi voimaannuttava kokemus :)

Anonyymi kirjoitti...

voi ei mirette niiiiiiiin paljon voimia sulle, olet ihana!! <3<3<3

Anonyymi kirjoitti...

Mulla päättyi 5 vuotta kestänyt suhde 2010 yhtäkkiä miehen päätöksestä. Jouduin muuttamaan aivan liian kalliiseen asuntoon, jotta pääsin nopeasti omilleni. Opiskelin, mutta kesällä jouduin hakemaan toimeentulotukea.

Nyt kuitenkin asun ihan uudessa, isommassa asunnossa kihlattuni kanssa ja sain vuoden alusta vakkarityön.

Mä uskon että elämä antoi vähän takaisin. Ja antaa varmasti jossain vaiheessa sullekkin! :)

Anonyymi kirjoitti...

Mulle meinas tulla itku kun luin tätä postausta. Tuli sellainen samanlainen epätoivoinen fiilis kun mulla oli pari vuotta sitten.

Itselläni oli kaksi vuotta sitten sellainen vuosi, että nyt jälkikäteen kun miettii se tuntuu täysin absurdilta. Jäin työttämäksi syntymäpäiväni jälkeisenä päivänä, vaikka minun piti sinä päivänä allekirjoittaa täysiaikaisen työsopimus. Samalla menetin kotini, luovuin poikaystävästäni kun rakastuin parantumattomasti toiseen mieheen (vaikka en uskonutkaan, että häntä saisin, ymmärsin etten rakastanut silloista..), menetin ystäviäni, olin täysin rahaton. Asuin autossani koko kesän :D Mutta suunta on ollut vain ja ainoastaan ylöspäin ja nyt elämä on jokseenkin menossa sinne minne haluan.

Tämän oman kokemukseni perusteella toivotan sullekin stemppiä! Suunta ei voi olla kuin vain ylöspäin ja vaipuminen epätoivoon saattaa hetkellisesti tuntua ainoalta asialta mitä voit tehdä, mutta sureminen ei muuta asioita. Aika tuo mukanaan uusia tilaisuuksia, jopa ehkä paremman kämpän kuin mikä se sinun unelmiesi kämppä jne. :)

Voimia ihan älyttömästi sinne <3 Kyllä se siitä!

Ps. Tyynen rakkaus auttaa :D

Heidi kirjoitti...

<3

NELLI kirjoitti...

voi mirette, hurjasti voimaa ja haleja ! mullakin melkein itku tuli kun tätä luin, ja tunnistan itsestäni tällä hetkellä tuon voimattoman, sumuisen fiiliksen. kaikki ikävät asiat vain pyörii ympyrää päässä kun hetkeksi pysähtyy ja melkein mikään ei tunnu mielekkäältä. mutta lausahdus, mihin oon ite aina uskonut, on että asioilla on tapana järjestyä. kunhan et päästä itseäsi ihan totaalisesti romahtamaan ! hyvät ystävät auttaa ja onneksi sulla on ihana Tyyne :)
tsemppiä ! kyllä tästä selvitään

Catherin kirjoitti...

Huh.. tuntuu kurjalta lukea tällaista. Itsekin olen tässä selviämässä kahden vuoden helvetistä: Ihmiset tulivat ja menivät, käyttivät hyväntahtoisuuttani hyväksi kaverisuhteissa, työelämässä ja parisuhteissa. Olen miettinyt täysin samaa, että milloin voisi alkaa elämään niin, että ei enää miettisi menneitä vaan keskittyisi nykyisyyteen. Se vie aikaa mutta se aika on vain suotava itselle. Muistan kun ajattelin monenakin kertana, että milloin tämä helpottaa: milloin olisi ne oikeat ihmiset ympärillä ja varallisuutta niin, että siitä ei tarvitsis joka päivä murehtia. Kyllä sekin aika koittaa, jos sen eteen jaksaa nähdä töitä. Jos mitä, niin älä ainakaan luovuta.

Voimia tulevaan vuoteen!

Laura:-) kirjoitti...

Voi rakas <3 Vaikka tiesin tän kaiken on sitä kamalaa lukea näin tiivistettynä.

Oon päättänyt, että 2013 on uusi alku kaikelle. Eihän sitä loputtomasti voi saada paskaa niskaan?

Anonyymi kirjoitti...

Mirette, tiedän sut Lohjalta ja vasta pari kuukautta sitten löysin sun blogin. Oon lueskellut blogiasi läpi ja vaikutat aivan hirveen hienolta ihmiseltä! En oo aiemmin kommentoinut, mut nyt tahdoin kommentoida ja toivottaa sulle parempaa uutta vuotta ja jaksamisia! Kyllä se siitä! :) <3

Molla kirjoitti...

Hei paljon voimia sulle! Oon melko uusi lukija, mutta jotenkin suhun on ollut helppo samaistua. Itteäkin elämä välillä potkii päähän, pitkä parisuhde luultavasti päättymässä ja jotenkin sen parisuhteen johdosta ystävyyssuhteita ei oo mikää huima määrä, joten hyppy tuntemattomaan tuntuu pelottavalta ja kovin yksinäiseltä..Mutta niinhän se on, että kokemukset kasvattaa ja, kun käy siellä jossain pohjallakin niin ainut suunta on ylöspäin! :)

eekku kirjoitti...

voi että elämä välillä koettelee ,toivon sulle parempaa vuotta tästä alkaneesta ja tsemppiä sulle
laitan kirjettä tuleen nii toivon että se edes vähän piristää

Laura kirjoitti...

Täältä kans ihan mahdottoman paljon tsemppiä.

Oma vuosi oli aika pitkälti samanlaista matalalentoa ainaki joissain asioissa ja vaikka vieläkään ei oo sitä uutta unelmien miestä löytyny (aattelin että se olis ainut asia mikä tän mun tilanteen pelastaa) niin ei tää elämä oo yhtään hassumpaa näinkään.

Kyllä se siitä :)

aba kirjoitti...

Voiei, kuinka intiimi teksti. Kiitos siitä. Tsemppiä alkaneelle! <3

Peps kirjoitti...

Onpa sulla ollu raskas vuos. Toivottavasti uus vuos tois kaikkee ihanaa sun elämään :)

Anonyymi kirjoitti...

Mä olin vuosi sitten tähän aikaan niin masentunut, että olin jo päättänyt lopettaa yrittämisen, kun apua masennukseen ei saanut mistään, sanottiin vaan että "nyt on ruuhkaa, koita uudestaan kuukauden päästä". Kävin sellasessa netissä olevassa mielenterveystukichatissa puhumassa jutuista, mutta sielläkin hirveän avautumiseni jälkeen vastattiin, että "mulla loppuu työvuoro nyt, mutta koita jaksaa".

Mä istuin himassa, kuuntelin doom metallia, tuijotin seinää ja vaivuin johonkin "koomaan". Sain paniikkikohtauksia, kun posti tuli.

Mulla ei ollut työtä, ei yhtään oikeeta ystävää kenelle puhua ja perhe niin kaukana, ettei ollut rahaa edes nähdä niitä. Eikä innostusta edes yrittää. Mä olin toivottoman ihastunut yhteen mieheen, jonka ennakkoluulosena kuvittelin niin erilaiseks, että masennuin vaan lisää kun oletin, etten mä ikinä voi saada siitä mitä halusin.

Lopulta mä olin niin paskana, etten pystyny enää edes itkemään. Valvoin kaikki yöt ja kuljin haamuna ympäriinsä.

Mut jonain päivänä mä heräsin ja päätin, että mä olen vahvempi ihminen, kun tää paska mun sisällä. Mä olen niin vahva, etten mä tarvitse mitään lääkkeitä, että saisin oloni kuntoon (ihan kun niitä olisin edes saanut, kun ei mt-puolelle niitä aikojakaan saanut). Laitoin soittimen täyteen vihasta musiikkia ja lähdin purkamaan sitä vihaa lenkille.

Jossain vaiheessa se olo helpotti, sitä sai voimaa jatkaa elämää ja oppi uudestaan näkemään asioiden positiiviset puolet.

Nyt mä olen onnellisessa parisuhteessa, voin hyvin ja masennus on totaalisen mennyttä (kunnes ehkä taas joskus tulee takaisin, might be). Tän avautumisen pointti oli ehkä luoda jotain uskoa sullekkin siihen, että asiat menee vielä hyvin.

Sä olet upea ja kaunis nainen, jolle toivon kaikkea hyvää elämässä.

Anonyymi kirjoitti...

tsemppiä sulle, lupaan että tästä vuodesta tulee parempi! <3

Maukku kirjoitti...

Wäää miulle tuli heti sellanen olo et haluisin laittaa siulle jonku tosi kivan tsemppaavan kommentin, mutta äh, mitä sitä turhia teeskentelemään, pystyn samaistumaan tohon fiilikseen aika hyvin, välillä elämä pettää, mutta on silti jatkettava koska välillä tulee niitä ihan huippujakin hetkiä jotka tekee tästä kaikesta paskastakin elämisen arvoista.

ps. tässä meidän rapussa kolmannella linjalla ois yksiö tarjolla, vuokra 700e en tiiä onko ehkä vähän liian kallis, mutta jos kiinnostuit niin voin diilaa puhelinnron!

Anonyymi kirjoitti...

Tiesin ja en tiennyt kaikkea tätä. Outoa lukea tätä tiivistelmänä. Tulee tunne että tirkistelen, mutta lienee väärä tunne.

Koska kaikki muutkin avautuu, niin miksen siis minäkin :)

Syksyllä 2012 kun sain uuden työpaikan olin päättänyt jättää kodin, miehen ym.ym. Koko syksy ja alkutalvi oli kamala. Mieheni yritti kaikintavoin kiristää ja pakottaa minua jäämään. En voi, enkä halua kuvata niitä keinoja mitä hän käytti. Toivon että kukaan ei koskaan joudu sellaista kokemaan. Uudessa työpaikassa oli silti näytettävä että pystyn ja osaan sekä että kaikki on OK, vaikka samalla taistelin osuudestani omaisuuteen, lapsien huoltajuudesta ja omasta mielenterveydestä.

Otin vuokraasunnon jonka piti olla väliaikainen, mutta jämähdin siihen liian pitkäksi aikaa.Paikka on karsea. Tämän ongelman kohdalla muutos tulee vasta kuukauden kuluttua kun vihdoin viimein pääsen muuttamaan asuntoon jossa on kunnolla tilaa lapsille ja muille tärkeille henkilöille.

Kun vihdoin viimein olin saanut elämäni suurinpiirtein kuntoon, tuli tämä ilmoitus irtisanomisista. Tuntui todella siltä, että mä en jaksa ! Mulla oli takana monia vuoden työsuhteita ja olisin todellakin toivonut tästä pidempi aikaista.

Toinen huoli on toimeentulo. Luultavasti löydän töitä , mutta silti takaraivossa nakertaa huoli. Tilannetta ei helpota, että myös ystäväni on tällähetkellä ilman työtä.

Mutta...Huomisesta ei voi tietää, ainut asia mihin voin vaikuttaa on juurikin tämä päivä. Uskon ja luotan tulevaisuuteen ja en jää märehtimään yhtään päivää epäonnea, epäreiluutta ja epävarmuutta. On asioita mihin voin vaikuttaa ja on asioita mihin en voi vaikuttaa. Tärkeintä on osata erotelle nämä asiat toisistaan ! Elämä kantaa, usko pois.

Anonyymi kirjoitti...

Sivusta seuranneena tiedän, että oot helvetin vahva ihminen, oot saanu paskaa niskaan monen ihmisen edestä ja silti jaksat yrittää. Jossain vaiheessa se paskasadekin lakkaa, älä vaan luovuta <3

Sannna kirjoitti...

Heipsankeikkaa!
Löysin blogisi tuossa pari vuotta takaperin kun asustelin vuodenpäivät lohjalla ja siitä asti sitä olen lueskellut.
En jostain syystä kyllä oo ikinä kommentoinut mitään koskaan, mutta nyt ajattelin sen tehdä koska sun edellinen vuosi ollut selvästi alakuloinen ja halusin toivottaa parempaa vuotta 2013! :)

Anonyymi kirjoitti...

kovasti voimia! mäkin oon saanut susta vuosien varrella kun oon tätä blogia lukenut että oot kuitenkin vahva tyyppi, ja selviät varmasti. et ansaitse niin paljoa kurjia asioita yhtään lisää. kyllä se kääntyy paremmaksi. hmullakaan ei vuosi mennyt kauhean hyvin, mut pitää jaksaa toivoa josko tänä vuonna lähtis taas rullaamaan paremmin. mut, vielä kerran, voimia sulle, mirette!

Anonyymi kirjoitti...

Voi Mirette, paljon voimia ja haleja!!